sunnuntaina, kesäkuuta 19, 2011

Matkoissuon luonnonkukkaretkellä kuultua



Mikko Piiraista kuunneltiin hartaasti, 
taustalla Pirkko Piirainen.

Matkoissuo melko hyvässä luonnontilassa


Soita on paljon ojitettu turhaan. Mutta Matkoissuolle tehdyllä luonnonkukkaretkellä kuultiin sen olevan melko hyvässä luonnontilassa.

Asiantuntijoiksi retken järjestäjä Savion kyläyhdistys oli jälleen saanut intendentti Mikko Piiraisen, joka työskentelee Helsingin yliopiston Luonnontieteellisen keskusmuseon kasvimuseossa ja jonka toinen jalka on Kasvitieteellisessä puutarhassa, sekä Pirkko Piiraisen, joka on koulutukseltaan maantieteilijä, mutta perehtynyt myös kasveihin, eritoten puutarhakasveihin.


Sateesta huolimatta luonnonkukkaretkeen
osallistui lähes 30 henkeä.
Tihenevästä sateesta huolimatta kasveista kiinnostuneita saapui paikalle n. 30 henkeä.
 

Soinen maa

Suomi on soinen maa. Reilu kolmannes on ollut suota, mutta siitä on enää kolmannes jäljellä, eli n. 65 % on enemmän tai vähemmän onnistuneesti ojitettu metsämaaksi, hyödynnetty turpeenottoon, mutta myös muokattu pelloiksi. Näin on tapahtunut varsinkin etelässä.

Etelä-Suomen rannikkoalueella soita on melko vähän, samoin Sisä-Suomessa. Sen sijaan Etelä-, Lounais-, Koillis- ja Pohjois-Lappi ovat soista aluetta. Myös Pohjanmaalla, Suomenselällä, vedenjakaja-alueella, on soita runsaasti, Ilomantsissa myös. Ojittamattomat suot edustavat alkuperäistä luontoa. Hyviä marjasoita ei pitäisi Piiraisen mielestä taloudellisessakaan mielessä ojittaa.
Mutasara

Turhaa ojittamista

Soita on ojitettu valtion varoin miljoonia hehtaareja 50 vuoden aikana. Myös turhaa työtä on tehty paljon. Tuloksena on soita, jotka eivät ikinä kasva eivätkä tuota mitään. Tosin niiden kuivaaminen on työllistänyt ihmisiä. Mutta monet suot saattaisivat tuottaa luonnontilassa enemmän. Karpalon ja hillan sadot ovat taloudellisesti paljon parempi ja arvokkaampi vaihtoehto. Ojien tukkimisella ja myös puiden kaatamisella voidaan parantaa ojittamalla pilattujen soiden vesitaloutta.

Mikä suo on?

Suo on turvetta tuottava ekosysteemi. Kasvitieteellisessä mielessä suo voi olla hyvinkin ohutturpeinen, mutta geologin suolla turvetta on vähintään 30 cm. Suon luonteenomaisimpia kasveja ja runsaimpia turpeentuottajia ovat rahkasammalet, joita Suomessa kasvaa runsaat 40 lajia.

Suot jaetaan tavallisesti kahteen luokkaan, puustoisiin soihin ja avosoihin. Joskus käytetyn nyrkkisäännön mukaan suo on puustoinen, jos sillä ei pysty puiden takaa näkemään n. 100 metrin päässä seisovaa normaalimittaista ihmistä. Rämeet ovat pääosin
mäntyä ja jossain määrin hieskoivua kasvavia puustoisia soita. Puustoisia soita ovat myös korvet, joilla viihtyvät kuuset mutta myös lehtipuut. Avosuot luokitellaan vähäravinteisiin nevoihin ja runsasravinteisiin lettoihin. Avosuollakin voi jonkin verran kasvaa puuta.

Kasvitieteilijät luokittelevat yli 100 suotyyppiä, metsätaloudellisessa ja esim. ympäristökartoituksen käytössä on n. 30 - 35 erilaista suotyyppiä.

Suot kasvavat paksuutta n. 1 mm:n vuodessa, paksuimmilla suotyypeillä on syvyyttä jopa 8 - 10 metriä.

Matkoissuo suona

Matkoissuota, edessä
luhtaista korvenlaitaa, 


takana rämesuota.


Matkoissuosta valtaosa sijaitsee Tuusulan puolella, pieni kulma kuuluu Keravaan. Suon yläpäätä ovat kuivattaneet sarkaojat, alapuolta aika tavalla entinen, kaivamalla syvennetty ja oikaistu luonnonpuro, samoin pari ojanpäätä. Ympäristössä tapahtunut rakentaminen on myös vaikuttanut Matkoissuon tilaan. Reunat ovat jäämässä märiksi. Niillä on havaittavissa kulumista. Koiranulkoiluttajat kuluttavat, mutta myös maastopyörät ja mopot.


Matkoissuo on pienoismalli eteläsuomalaisesta isomman suosysteemin alkiosta. Nykytilassaan se on osin kuivaa nevarämettä ja rämettä, jossa kasvaa harvakseltaan puuta, riukumaista mäntyä, mutta myös lehtipuuta, kuten hieskoivua. Rämettä luonnehtii myös varvikkotyyppi: löytyy kanervaa, suopursua, suokukkaa, juolukkaa, variksenmarjaa. Suon rämemäinen osa on hieman kohollaan märkiin laitaosiin nähden. Laiteet ovat osin luhtaista eli pintavesivaikutteista, lehtipuuta kasvavaa korpea.
Suopursun kukinta-aika 
alkoi olla ohi.
Suopursu on jopa päänsärkyä voimakkaalla tuoksullaan aiheuttava, lievästi myrkyllinen, valkokukkainen varpu, joka sisällytetään nykyisin yleensä alppiruusujen, rhododendronien, sukuun. Se onkin sekä kasvutavaltaan, lehdiltään että kukiltaan kuin pienikokoinen alppiruusu.
Suokukka
kasvaa monenlaisilla soilla. Sen kapeat lehdet ovat alta harmaat, kukat vaaleanpunaiset. Monissa suokukan lehdissä näytti olevan tietyille varpukasveille yleinen pöhösienitauti, joka aiheuttaa lehtien käpristymistä ja punertumista.
Yksi retken osallistujista muisteli, miten hänen nuoruudessaan hiihtolatu oli johtanut Harminkalliolta suolle, Näkyvyys suolla oli nykyistä parempi, siellä esiintyi enemmän nevaa ja avosuota. Lisäksi alueella oli lampia, joilla käytiin luistelemassa.

Marjovia kasveja

Variksenmarja
on yleinen niin Etelä- kuin Pohjois-Suomessa. Se kukkii aikaisin keväällä, punaiset kukat ovat pieniä ja huomaamattomia. Etelänvariksenmarja mätästää ja kasvaa rentoa, pitkää versoa. Se marjoo vähemmän kuin pohjoinen sukulaisensa pohjanvariksenmarja, sillä sen setä- ja tätikasvit ovat erikseen. Mutta sen varvuista saa hyviä luutia.
Suomuuraimen lehtiä
oli paljon, 
marjanraakileita vähän.
Hilla, suomuurain, lakka - rakkaalla lapsella on monta nimeä - on Matkoissuollakin hyvin yleinen, mutta marjoja se ei siellä kovin paljon tuota. Myös sen kasvit ovat kaksikotisia. Niiden pitää olla riittävän lähellä toisiaan. Kun se kasvattaa maanalaisia pitkiä rönsyjä, saattaa käydä niin, että laajallakin alalla kasvaa vain joko hede- tai emikasvien muodostamia, yhdestä yksilöstä alkunsa saaneita klooneja. Hedekasvien kasvustoihin marjoja ei tule, ja emikasvitkin marjovat huonosti, jos hedeyksilöt ovat liian niukkoja tai liian kaukana.
Mesimarjasta löytyi 
marjaraakile.

Löytyipä retkellä tunnettu ja pidetty mesimarjakin, jossa oli suurehko marjanraakile. Se ei ole varsinainen suokasvi, vaan viihtyy niittymäisillä mailla, avoimissa lehtimetsissä, suosta raivattujen peltojen reunamilla. Sen kukat ovat kauniin pinkinpunaisia. Keski-Suomessa, Etelä-Savosta Pohjamaalle ulottuu n. 200 kilometrin levyinen mesimarjavyöhyke. Ilmasto tuntuu siellä olevan suotuisa niukkasatoiselle, mutta hienonmakuiselle mesimarjalle.







Juolukka on koko Suomessa hyvin yleinen suovarpu. Pohjois-Suomessa se suosii kuivia kangasmaita. Sen marjat ovat kulmikkaat, kyhmyiset, vaaleansinipunaiset, eivät suinkaan myrkylliset, kuten usein on luultu. Juolukka on ravintoarvoltaan lähisukulaisensa mustikan veroinen ja sisältää jopa enemmän C-vitamiinia. Mustikan kylmänkestävyyttä on tutkittu. Etelän
Juolukanvarpuja
mustikka kestää kylmyyttä paremmin kuin pohjoisen. Tämä johtuu siitä, että pohjoisessa mustikka saa lumisuojan, mutta etelässä suojaa ei aína ole tarjolla ja kasvin on oltava kyllin karaistunut kestämään kovatkin pakkaset ilman lämmittävää lumipeittoa.
Karpaloa löytyi kahta lajia: isokarpaloa, joka on syöntimarja toisin kuin pikkukarpalo, jonka marjat ovat turhan pieniä. Kummankin kukka on pitkän vanan päässä. Isokarpalolla vana on hienokseltaan karvainen.
 

Kihokki nauttii hyönteisistä
 
Pyöreälehtikihokki
Märillä soilla, ruskorahkasammalmättäillä viihtyy pyöreälehtikihokki, joka avaa pienet, punertavat kukkansa auringonpaisteella. Sen lehtiä kauttaaltaan verhoavat karvat erittävät tahmaa. Se sisältää ruoansulatusentsyymejä, jotka sulattavat lehden pinnalle eksyneen hyönteisen. Hyönteinen tarttuu tahmaan kiinni, ja lehti kääntyy sen ympäri. Hyönteisestä hankittujen valkuaisaineiden hajotessa muodostuu typpeä, josta soilla on pahin pula, sekä fosforia. Märällä kasvupaikalla viihtyvää pitkälehtikihokkia ei löytynyt.




Tupasvilla herää lumien sulaessa

Tupasvillan koristeelliset 
villatupsut ovat kasvin
siemenvaiheisia kukintoja.
Soillamme hyvin yleinen tupasvilla kuuluu suovilloihin, joita Suomessa kasvaa seitsemän lajia. Lähes lehdettömän korren päässä on valkoinen villatupsu. Kasvin tyvellä on pitkiä lehtituppia, jotka tekevät tiiviitä mättäitä ja turpeessa muodostavat käyttökelpoista kuitua. Kuidusta valmistetaan karkeaa kangasta, lankaa, pohjallisia, huopaa.



Tupasvilla on ensimmäisiä kevään kukkia. Heti, kun lumi alkaa sulaa, mättäille ilmestyy mustapäitä, tupasvillan nuoria, tummien tähkäsuomujen vielä suojaamia kukintoja. Auringon lämmössä varret alkavat kasvaa ja kukat avautuvat. Heti alkukesällä valkoisena
Matkoissuolla kasvaa paljon
hyvin vaaleakukkaisia 
maariankämmeköitä.

huojuvat villat koristavat suota.
 

Kämmeköillä sienikumppani

Maariankämmekkää
löytyi runsaasti Matkoissuolta ohutvartisten, kynttilämäisten kortteiden seasta. Liuskakämmeköiden sukuun kuuluvan kasvin juuret ovat liuskoittuneet kuin ihmisen sormet. Liuskakämmeköiden suku on edelleen lajiutumassa, ja lajit voivat risteytyä keskenään. Maariankämmekän kukan pohjasävy on vaaleanpunertava, ja siinä tummempia laikkuja ja juovia. Värinsävyt vaihtelevat melkoisesti.
Retkellä löytyi myös harvinainen, lähes puhtaanvalkoinen maariankämmekkä.
Kaikilla kämmeköillä on sienikumppani, joillakin ihan omansa.
Vaatimaton
harajuuri

Harajuuri kuuluu myös kämmeköihin. Se on kellahtava, kooltaan pikkuruinen, juurakko haarova, korallimainen, kukinnot vaatimattomia. Pääasiassa se on toisenvarainen. Se elää jokseenkin kokonaan sienirihmaston avulla, jota ilman se ei pysty edes itämään. Sieni kasvaa juurakon sisällä ja antaa kasville vettä ja ravinteita. Sienille yhteiselämä ilmeisesti on harmitonta. Vaatimatonta kasvia löytyy harvakseltaan, ja sitä on vaikea huomata. 






Pitkää, kapeaa järvikortetta
kasvaa runsaasti 
Matkoissuon luhtaisessa
korpilaiteessa.
Järvikortteen varsi on paksu, nivelikäs, ontto ja pehmeä. Soilla kasvaessaan tämä korte suosii luhtaisuutta.

Suokurjenjalkaa, raatetta, sammalta...

Tyypillinen suo- ja rantakasvi on suokurjenjalka. Sen kukka on pysty, ratasmainen, mustanpunainen ja juurakko pitkä. Sitä ei tapaa kaikkein köyhimmillä soilla. Suokurjenjalka on meillä yleensä luettu hanhikkien sukuun. Se poikkeaa kuitenkin selvästi muista hanhikeista ja erotetaankin niistä usein ikiomaan sukuunsa.


Raate kukkii
valkoisin kukin
Komean valkokukkaisella, vaaleanpunaiseen vivahtavalla raatteella on apilannäköiset lehdet. Sen juuret kulkevat turpeen alla. Raate on märkien rantojen, korpien ja nevojen kasvi.












Suoleväkkö on 
vetisten rimpien kasvi
Suoleväkön löytää hyvin kosteilta paikoilta, usein vetisistä rimmistä. Se on aika vaatimaton kukkia myöten. Kasvin siemenkodat muistuttavat kääpiökokoisia piispanhiippasieniä.






Jokunen saniainenkin suoretkellä löytyi. Metsäalvejuuri kasvoi suon laitaosissa. Matkoissuon laiteilla kasvaa myös isoalvejuuri, mutta se jäi retkellä huomaamatta.
Metsäalvejuuri kuuluu saniaisiin.
Kuvassa myös raatteen 
apilamaisia lehtiä.

Mustuvapaju
on yleisimpiä pajulajejamme. Se mustuu hyvinkin nopeasti, jos sitä kuivattaa - siitä nimi. Mustuvapaju löytyi suonlaidan korvesta.
 

Kangasmaitikka on puoliloinen, joka tulee kyllä omillaankin toimeen mutta kasvaa huonommin, jos ei pääse ottamaan ravintoa muiden kasvien juurista. Sen yleisin kasvupaikka on kangasmaasto, mutta se on tavallinen myös soiden kuivemmissa osissa.

Violetilla
suo-orvokilla on hento, vaakasuorassa kasvava juurakko eli maanalainen varsi, johon on kiinnittyneinä yksittäisiä, pystyjä, munuaismaisen pyöreitä lehtiä. Viitaorvokki on sen lähisukulainen.
Torvijäkälää


Soilla kasvaa runsaasti rahkasammalta ja niistä yleisimpiin kuuluu ruskorahkasammal. Rahkasammaleen lisäksi soiden kohollaan olevilla mättäillä voi nauttia myös karhunsammaleen pehmeänvihreästä sävystä.

Kierroksen lopuksi Mikko Piirainen totesi painokkaasti, että luonto pitää jättää rauhaan eikä altistaa sitä esim. urheilun temmellyskentäksi. Etenkin suot ovat hyvin haavoittuvia.

Teksti: Maila Hölttä, Mikko Piirainen
Kuvat: Matti Leskinen, Pentti Taskinen
Äänite: Marita Leskinen

Katso lisää kuvia tästä.
Aiemmat luonnonkukkaretket löytyvät blogin etusivulta vasemmalta valikosta.

Kuuntele retken äänite











1 kommentti:

Keravan Väinämöinen kirjoitti...

Kävin täällä Mailan innostamana.
Käykääpä myös blogissani:
http://keravan-vainamoinen.blogspot.com/

T: k koskela

Toivottavasti joku runoistani kiinnostaa, innostaa tai ärsyttää!